Erilaiset äidit

No nyt on pitänyt niin kiirettä täällä päässä, että ei ole ehtinyt edes koneelle istua tarinoimaan.
 
Tänään on ollut sellainen päivä, että minun olisi ollut ehkä syytä hieman istua alas ja miettiä asioiden tärkeysjärjestystä uudelleen. Lapsi oli todella kiukkuinen tänään koko päivän ja itsellä alkoi pinna kiristymään minuutti minuutin jälkeen aina vaan enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa lapsen huudon ja isännän kotiintuloa odottamisen välissä olin valmis hakkaamaan päätä seinään ja lähtemään sinne, missä pippuri kasvaa.

Nyt kun tilanne on rauhoittunut pystyn taas ajattelemaan, että vauvat on vauvoja. Vauvoja ei kannata kontrolloida ja päättää turhan rankasti niiden puolesta asioita. Vauva nukkuu kun nukuttaa, syö kun on nälkä ja herättää vaikka keskellä yötä jos on herättääkseen. Liian pieneltä vauvalta ei voi, eikä pidä odottaa liikoja. Tähän touhuun on lähdetty, niin tämä touhu viedään kunnialla läpi ei sieltä, missä aita on matalin, vaan sieltä mistä lapsi sitä vaatii ja tarvitsee. Minähän olen sentään äiti. Tätä mantraa sitten kannattaa hokea vissiin kerta toisensa jälkeen itselleen..

Tähän asiaan viitaten, vauvoilehan laitetaan tiettyjä ikärajoja, milloin voi tehdä mitäkin. Esim. vauvauinti, istuttaminen, kiinteiden ruokien aloitus ja unikouluttaminen.

Nyt on saanut lukea todella paljon siitä, että ihmiset taistelevat keskenään joko julkisesti tai hiljaa mielessään eri äitien tapoja kohdella vauvaa. Käytän sanaa kohtelu, koska vauva ei voi itse päättää, mutta äiti voi ja päättääkin. Jotkut ihmiset antavat vauvalle ensimmäiset kiinteät ruoat jo kuukauden ikäisenä, toiset vasta 6kk. Jotkut äidit eivät suostu menemään ulos vauvan kanssa talviaikaan koska on kylmä. Jotkut äidit aloittavat viljojen ja lihatuotteiden antamisen 2kk ennen suositeltua aikaa. Jotkut äidit unikouluttavat lasta liian varhaisessa vaiheessa nukkumaan yöt heräämättä/syömättä.

Tapoja on niin paljon erilaisia, kuin mitä on äitejäkin. Mikä tapa on oikea? Moni äiti etsii vastauksia omiin kysymyksiinsä juurikin tästä internetin ihmeellisestä maailmasta. Minulle ei mene enää läpi se, että oikeaa tapaa ei ole. Jokainen tuntee lapsensa ja menettelee sen mukaan. Jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen. Mikä perustelu se on? Miksi?

Tätä asiaa pohdin lähinnä siksi, että miten ihmeessä sitä tietää mikä se paras vaihtoehto lapselle on, jos kaikki tekee eri tavalla. Neuvolat ja viralliset sivustot on täynnä ohjeita ja suosituksia, mutta kukaan ei noudata niitä. Onko suositukset ihan tuulesta temmattuja, vai onko niillä jotain todellista pohjaa? Onko tutkittu sitä, että alle 4kk kiinteiden aloitus oikeasti aiheuttaa haittaa lapsen elimistölle. Entäs yösyöttöjen jättäminen pois vaikka 4 kk iässä ja unikoulutus? Yritetäänkö nykyään päästä helpomalla kenties? Itse jotenkin haluaisin uskoa siihen, että niitä suosituksia ei ihan tuosta noin vain kirjoiteta paperille. Entä millä oikeudella lääkäri voi määrätä toiselle lapselle toista, kenties suositusten vastaista, ja seuraavalle ihan eriä, vaikka kummatkin kasvaisivat tasaisesti?

Kertokaa nyt te fiksut ihmiset, mikä on se oikea tapa. Kuinka moni meistä tiedostamattomasti kohtelee vauvaa niin, miten ei pitäisi. 

minä kadehdin teitä

En tiedä miten muut selviää arjen pyörteistä, mutta itsehän sinkoilen ja hyporventiloin lähes kaikesta. Tuntuu, että kun aamulla herää ja nousee sängystä, hoidan/hoidetaan lapsen aamupalat ym. Siitä lähtien kuljen täällä kuin duracell pupu koko päivän nyysien hommia vähän sieltä ja täältä.

Mulla on ensinnäkin paha tapa jättää asiat aina puolitiehen. Toki tämä hermoromahduksen poikanen helpottaisi, jos vain hemmetti osaisi saattaa jonkun aloitetun projektin päätökseen ennen uuden aloittamista. Mutta ei... ei niin ei.

Minä todella ihailen niitä naisia, varsinkin äitejä, jotka hoitaa 10 lasta ja kodin siinä ohella ja ehtii tehdä vähän bisnestä ja hyväntekeväisyyttä ihan vain huvikseen. Minulla on yksi lapsi ja mies ja 71m2 vuokra-asunto hoidettavana ja välillä tuntuu, että kohta lentää kaikki romut ovesta pihalle että ei tarvitse aina jotain siivota tai puhdistaa.

En sano sillä, että meidän isäntä ei tekisi mitään täällä. Ehei, en sentään niin tyranni ole. Toki on päiviä kun tuntuu, että itse saa tehdä taas kaiken, mutta kuitenkin. Siltikin aamusta iltaan siivoan, pesen pyykkiä, imuroin, pesasen lattioita, viikkaan pyykkiä, laitan pyykkiä kuivamaan, teen ruokaa, tiskaan vähintään kerran enintään 3 kertaa päivässä, pyyhin pölyjä, tyhjennän roskiksia, kerään roskia, vien astioita keittiöön, kerään leluja ja siinä ohella sitten pesen vauvan pyllyä, viihdytän häntä, ulkoilutan, ruokin, nukutan ja olen hymyilevä äiti vauvalle.

Miten hitossa äiti jolla on ne 10 mukulaa, koti, bisnes ja hyväntekeväisyys työt ehtii tehdä kaiken ja olla ihana äiti, puoliso, ihailun kohde ja kaikenlisäksi hyvännäköinen?! Voi morjens..

Kaiken tämän ihanuuden loppuhuipennus on siinä, että vaikka täällä koko ajan jotain paikkaa pistää kuntoon niin joka paikka näyttää siltä, täällä olisi räjähtänyt joku atomipommi. Minua myöten. Ehkä eniten kaikista, minä näytän hyvin hyvin viehättävältä tätä nykyä.

Kertokaa nyt hyvät äidit ja naiset teidän salaisuutenne tai antakaa edes plastiikkakirurginne numero?

kiteytettynä: tallotaan tallottua

Tänään ei todellakaan ole ollut minun päiväni. Tällaisia päiviä on vähän turhankin usein nykyään..

Tiedättekö sen tunteen, kun joka tuutista tulee, joko mielikuvia tai suoranaisia ohjeita siitä, minkälainen ihmisen/naisen/äidin täytyy olla? Tai lähinnä sen tunteen, kun jo valmiiksi käy läpi kamppailua päivästä toiseen oman elämänsä ja itsensä kanssa, niin joku ulkopuolinen taho vielä tuo oman säväyksensä tähän taisteluun.

Minusta tuntuu, että koko tämän blogin tekstipalsta ei riitä siihen kaikkeen tekstiin, mikä ihan ensiksi tulisi mieleen, mistä kaikesta sitä saa tuntemaan itsensä huonoksi. Siinähän se kiteytettynä olikin oikeastaan: minulla on todella huono olla.

Se mistä tai milloin tämä kaikki on alkanut, ei minulla ole aavistustakaan tai minkäänlaista mielikuvaa. Siitä on jo kauan. Sen tiedän, että tämä menee hetki hetkeltä vain pahempaan suuntaan.

Tänään mies oli työjuttujen puitteissa matkalla ja olin pojan kanssa kaksin kotona koko päivän. Heti aamusta olo oli ahdistava ja suorastaan vittuuntunut kaikkeen. Kävin suihkussa ja laitoin jopa meikkiä naamaan, että oloni olisi vähän kohentunut. Peilistä katsoi silti takaisin jotain ihan muuta, kun mitä sitä toivoo joka ikinen päivä. 

Nämä on näitä päiviä, kun tuntuu, että kaikki harteilla oleva taakka jo itsessään on liikaa, vaikka siihen ei enää lisättäisi ulkopuolisia tekijöitä, odotuksia, ihanteita tai fantasioita.

Tällainen päivä tänään, toivottavasti huomenna taas parempi. Onneksi jokaisessa päivässä on aina jotain hyvää: oma poikani. Se on asia, minkä takia jaksaa ihmeen paljon. Siitä olen yrittänyt pitää huolen oli mitä muuta tahansa tässä elämässä meneillään, että olen pojalleni niin hyvä äiti, kuin vain pystyn.

 

Vauhdikas viikonloppu

Ihan ensimmäisenä täytyy sanoa, että hyvää syntymäpäivää maailman parhaimmalle äidille tänään 12.11.-12!

Sitten asiaan. Meillä oli lapsivapaa lauantai-ilta pitkästä pitkästä aikaa. Tottakai sitä tuli sitten lähdettyä ulkoilemaan. Vaikka nykyään käy harvoin missään ja välillä oikein odottaa, että pääsee tuulettumaan, niin ei se loppujen lopuksi vielä koskaan ole ollut sen odotuksen arvoista. Mukavahan se on nähdä kavereita ja heittää äiti status vähäksi aikaa sivuun, mutta kyllä minä mielummin otan lasin viiniä hyvän ruoan kanssa kotona tätä nykyä. Eikä se ole seurasta kiinni ihan tarkennukseksi. Tai sitten minä en vain muista koko illasta parhaita pätkiä humalatilani takia ja sen vuoksi ei jäänyt mikään kummoinen fiilis tästäkään. Sekin on hyvin paljon mahdollista.

Meidän ensimmäistä isänpäivää vietettiin sitten aamulla kahdestaan loikoillen ja sitten isäntä kävi vanhempiensa luona syömässä ja kahvittelemassa, kun minä olin äidin luona pojan kanssa. Poika kun oli siellä ollut yön hoidossa ja ollut niin kiltisti että saan olla ylpeä. Minulle taas äiti on ollut oikeastaan äiti ja isä aina, joten hyvin voin viettää isänpäivää äidin luona hyvällä omalla tunnolla.

Todellinen syy siihen, miksi minä ja poika ei menty anoppilaan on jotain ihan muuta. Eikä varmaan niin kovin vaikea arvatakaan vai mitä? Sanotaan vaikka niin, että mielummin vietän elämäni ja aikani ihmisten kanssa, joista välitän ja jotka välittävät minusta ja minun perheestäni.

Joskus olisi ihan mukavaa, että meidän elämään ei liittyisi niin paljon draamaa ja kädenvääntöä jokaisen ulkopuolisen asian suhteen. Vaikka, miehen sanoin, me olemme nyt se ydinperhe, niin silti koko ajan joku tai jokin asia yrittää sekoittaa tätä pakkaa. Onneksi me olemme vahva perhe ja olen jopa oppinut välillä ottamaan sen lehmän asenteen. Toivotaan, että se päivä, kun pimahdan ja puhun suuni puhtaaksi on vielä kaukana... vaikka hemmetti voisin kyllä tehdä  muutaman asian selväksi ärhh. Täytyy joku päivä kertoa koko tarina.

Muutama syvä hengenveto ja hyvää huomenta. Uusi viikko, uudet kujeet. Tästä on hyvä aloittaa sitten päivän touhut. Olen hyvä jättämään mm. äidin syntymäpäivälahjat hyvin viimetippaan.... voi hemmetti toistamiseen. Mitähän sitä antaisi äidille, jonka vertaista ei ole toista tässä maailmassa? Maailman fiksuin nainen.




 

nyt on pakko kehua miestä vielä

Vaikka olen tällainen, paha suustani, ajattelematon liiankin usein, kontrolloiva, valittava muija suurimman osan aikaa, on mulla vain ihana mies. Silloin, kun kaikesta tästä sirkuksesta ja minusta huolimatta mies puolustaa sinua viimeiseen saakka kaikessa, on löytänyt sen elämän kumppaninsa. Minunlaisiani naisia on 13 tusinassa, kun taas tuollaisia miehiä on yksi miljoonasta. Valitan, hän on minun. Hyvää yötä!

Kontrollifriikki nyt ja aina

Minä olen kontrollifriikki ja tiedostan sen itsekin. Olen aina ollut ja tulen varmaan aina olemaan, vaikka yritän kontrolloida sitäkin. See?

Ei mikään ihme, että välillä heittää perhe-elämä härän pyllyä minun takiani. Välillä menee niin lujaa, että ei kaukaa hae, että mut pitäisi passittaa johonkin hoitoon. Saan hyvinkin pienistä asioista tehtyä hyvinkin suuria asioita. Mittakaavat paisuvat uusiin ulottuvuuksiin. No sen verran pitää puolustautua, että tämän päivän fiaskon pohjimmainen ajatus minulla oli siinä, että ajattelen lapseni parasta.

Aamu alkoi siis todella vauhdikkaasti. Unikoulun jäljiltä meidän 3. kouluyö meni oikein mallikkaasti: vasta 5 tyyppi heräsi ensimmäisen kerran ja vanhemmatkin saivat ainakin 7h yhtenäiset yöunet! Pitkien yöunien takia lopullinen herätys venyi 7 aamulla, mikä tarkoitti sitä, että aamupuurot syötiin tunti myöhemmin kuin tähän saakka. 
No minä kontrollifriikkinä äitinä ja tarkkojen uusien aikataulujen ja rytmien rikastuttamana sitten isännälle kitisin, että nyt pitää antaa maitoa äkkiä puuron kanssa eikä myöhemmin, kun sitten ei lounas maistu! Taisin ilmeisesti vahvasti tehdä asian selväksi, että hyvä äiti ja hyvä isä osaa ajatella päivän rytmiä (puolustukseksi siis meillä tosiaan on tarkat rytmit ruoan ja maidon suhteen, koska muuten lapsi ei yksinkertaisesti syö) minkä seurauksena vietettiin aamu ja aamupäivä pojan kanssa kaksin kun iskä lähti tuulettumaan.

Tämä on vain yksi asia, missä olen todella kontrolloiva. Mikähän siinä on? Miksi en osaa ottaa rennosti ja mennä fiiliksen mukaan? Meidän elämässä on meneillään niin paljon kaikkea, mikä vaatii pitkiä hermoja, että olisi ihan mukava osata ottaa lehmän asenne joihinkin asioihin. Pääsisi itsekin paljon helpommalla ja olisi hyvä mieli kaikilla.

Ehkä se päivä tulee, kun otan sen lehmän asenteen ja lopetan tämän friikkinä olemisen, kun ei tarvitsisi huolehtia tiskauksesta, pyykeistä, pölyistä, imuroimisista, suihkussa/vessassa käymisestä vauva mukana, vauvan ruokien tekemisistä pakkaseen, vauvan ulkoiluttamisesta, kaupassa käynnistä, lapsesta huolehtimisesta yksin FLUNSSAISENA. Ehkä se päivä tulee, kun tällaisella hetkellä saisi ottaa nenäliinat mukaan ja painua peiton alle edes iltapäiväksi keräämään voimia. Mutta niinhän se menee, äidit ei sairasta flunssaa. Ei auta maata viikkoa sängyn pohjalla, joten ehkä olen hiukan oikeutettu (vaikka pahoillani olen kyllä tavastani puhua/esittää asiat) olemaan kontrollifriikki ja pieni palosireeni heti aamusta. 


Sitten seuraa loppukevennys!!

Ensin yllätin pienen ukon sängystä mahallaan ja hetkeä myöhemmin kääntyi takaisin selälleen, tätä ihmettä ei siis ole vielä käynyt, että takaisin kääntyisi. Seuraavaksi torppa hiljeni, kävin kurkkaamassa tilannetta ja M. nukkui ensimmäistä kertaa mahallaan kädet pään alla. Tyyli oli vielä sen verran outo, että oli pakko kääntää kaveri toisinpäin. Hengitys oikein pihisi jo, mutta ehkä ne rusinat siinäkin päässä kohta liikkuu sen verran, että osaa kääntää pään sivulle. Ai että olen ylpeä tästä.

Nyt taidan pitää paussin. Teetä, pikkulintuja ikkunalaudalla, talvinen auringonlasku ja oma rauha. Taidan alkaa oppia lehmäksi, vai mitä? Ei hullumpaa.



 

 

onkohan meillä liian monta rautaa tulessa?

Nokka on tukossa ja räkää valuu. Luulin, että olen supernainen ja selviydyn tästä syksystä ilman flunssaa. Toisinhan siinä näköjään kävi. Onneksi aamun pelasti sohvan välistä löytynyt suklaapatukka! Välillä kannattaa ilmeisesti tutkia, mitä sohva on syönyt lähiaikoina.

Meillähän on tosiaan meneillään talonrakennusprojekti. Kyseessä on -27 valmistunut vanha hirsitalo, mihin ollaan jouduttu viemäröinnistä saakka vetämään kaikki uusiksi. Ainoa mikä on säilytetty, on talon vanha runko. Kun tätä hommaa tehdään pääasiassa oman perheen voimin, niin valmistuminen on hidasta. Todella todella hidasta. Isännällä menee talohommissa lähes kaikki iltapäivät/illat ja viikonloput. Mikä on tietenkin pois perheajasta.

Nyt miesväki on saanut talon yläkerran siihen malliin valmiiksi, että se on lattiavalua lukuunottamatta lähes pintoja vaille valmis. Meillähän olisi hienona ajatuksena muuttaa tänätalvena talon yläkertaan yhteen huoneeseen asumaan. Mitähän siitä tulee pienen vauvan kanssa asua rakennustyömaalla? Aina ei voi valita, sillä vuokralla asuminen syö suuren osan kuukausituloista. Minun päässä jyskyttää ajatus siitä, että appiukko ja anoppi pyörivät auttamassa ja "auttamassa" rakennushommissa harva se päivä siellä. Mitenhän paljon alkaa kuuppaa kiristämään yhdellä jos toisella arki siinä vaiheessa. 

Tämän lisäksi olen haaveillut jo jonkinaikaa siitä, että haluaisin sellaisen työn, mihin olisi ilo mennä joka päivä. Tämän pohjalta on tullut sellainen fiilis, että pitäisiköhän sitä tosissaan alkaa yrittäjäksi? Olisi jonkinlainen liikeidea ja pienimuotoinen pohjasuunnitelma valmiina, mutta se nyt on tässä vaiheessa salaista tietoa vielä ;)

Mitä sitten, kun pitäisi hoitaa poika, parisuhde, talo ja yrittäjyys? Onkohan vähän turhan paljon yhdelle perheelle paineita siitä. Lompakko huutaa vain tyhjyyttä. Näin saisin pitää pojan mukana kotona ja kaikenlisäksi rahaa siitä, how nice is that! Saisi lapsi uusia vaatteita ja ruokaa nenän eteen.

Toinen ihan varteenotettava vaihtoehto olisi tietenkin lottovoittajaksi ryhtyminen. Taidan ihan ensisijaisesti yrittää sitä. Eikun suunnittelemaan voittoriviä ja sijoituskohteita kaikelle sille rahamäärälle.. tai tälleen joulun alla voisi tietenkin rustata kirjeen joulupukille.

Miten muut perheet pärjää, kun tuntuu että joutuu tekemään paljon ja vähän enemmänkin asioita, että elämä rullaa jotenkin omaa tahtiaan eteenpäin. Minkälaista muiden perhearki on ja työtilanne?

yhtä aikatauluttamista ja tassuttelua

Jos joku olisi sanonut minulle, että vauvan kanssa eläminen on yhtä aikatauluttamista ja suorittamista, en olisi uskonut sitä. Olisin ajatellut, että paskan marjat.  Vauvan kanssa mennään rennosti stressaamatta. Kyllä se syö ja nukkuu myös reissussa.

Nyt on tilanne toinen, kun on tuo lapsi tuossa. Pakko se on myöntää,  että tuo pieni otus tarvii jo nyt kunnon aikataulut aina nukkumisesta ruokailuun ja kehityksen tukemiseen saakka.ei sillä että en olisi pitänyt rytmiä, mutta pakko sekin on myöntää että ei se äiti aina osaa olla paras äiti omalle lapselleen.  Ainakaan ilman jonkunlaista herättelyä ulkopuoliselta taholta.

Meillä siis aloitettiin uusi rytmitys kaikkeen, tiputettiin maidon määrää, yösyötöt jätettiin pois ja unikoulua aloitettiin tassuttelemalla. Kaikki kevyesti kertaheitolla. Tuloksena poika söi 4 kertaa kunnon ruokaa eilen ja karjuttiin yöllä ihan siedettävän vähän. Minä olen väsynyt,  koska hyvien tuloksien takia meidän hyvä rytmi heitti häränpyllyä ja nyt pitää kehittää joku hyvä uusi rytmi. Eikä sitä helpota se, että reissataan paljon! Kaikki tämä, että saadaan lapsi syömään 5 kertaa päivässä. 

No, M. makaa tyytyväisenä lattialla ja soittaa äidin hermoille sopivaa äänikirjaa ja hytkyy onnellisena nauraen. Pitää vissiin ottaa mallia ja mennä mukaan hytkymään, näyttää sen verran hauskalta. 

Ps. Mulle saa tulla sanomaan ihan surutta että nainen, voisit koittaa muuta tapaa toimia.  Naiset, varsinkin äidit tuppaa olemaan sellaisia että kummastellaan ja pyydetään apua, mutta sitten aletaan soittamaan suuta, kun joku sitten yrittää neuvoa. Että se saa mun niskakarvat pystyyn. Vaikka, onhan se aika keventävää viihdettä tuolla keskustelupalstoilla pakko myöntää. ;)

Nyt mennään katsomaan mitä tämä päivä tuo tullessaan. Varmaan rytmin lisäksi kohta on väärän väriset vaatteet, mikä vaikuttaa kehitykseen tm. Taitaa vaatia pari kuppia (pannullista) vahvaa kahvia.

Tiesittekö muuten, että omakotitaloon menee 300-500m listaa, joka maksaa 6e/m. Miettikää miten paljon jo pelkät listat maksaa! Eikö ilman listoja voisi elää?

Ei edes 4,5h riitä valmistautumiseen.

Meillä oli tänään edessä pakollinen h.linnan sukuloiminen. Voin kertoa, että jo heti aamusta teki mieli heittää hanskat tiskiin ja painua takaisin peiton alle pieni mies mukana ja antaa muiden sukuloida keskenään.

Heräsin varmuudeksi 5 aamulla, että pystyin rytmittämään pojan unirytmin ja syömiset niin, että päästään vaivattomasti lähtemään klo 9.30, kuten oltiin sovittu anoppi ja appiukkoväen kanssa. Huom! heräsin 5.00 sitä varten! Kunnon äitinä aamun ensimmäisten päiväunien aikana kävin suihkussa kukonlaulun aikaan ja laittelin tavaroita valmiiksi, sekä keitin parikin erilaista soseruokaa pikku tyypille. Hirveä hiki päällänsä, kauhea päänsärky, armoton vitutus, ällöttävä väsymys ja mielenkiinto oli täysi 0 lähteä jonnekin.

No ei tässä vielä mitään... anoppiväki tuli sitten myöhässä, eikä vaan 5minuuttia, mikä nyt on soveliasta kenen vain tehdä. Siitä sitten riemumielin sikaväsyneen mukulan kanssa lähdettiin hirveässä sumussa rullaamaan kohti h.linnaa. Tyyppi ei suostunut syömään anopilta ja ei meinannut nukkua, joten aamu alkoi juuri niin, että takaraivossa soi "voiko ihanammin päivä enää alkaaaaa...".

Reissu oli täysi katastrofi. Lasta ei saa laittaa vaunuihin, sille tulee kylmä. "Aijaa, taidan sitten nukuttaa tämän 6kk syliin ja käydä kaupassa lapsi sylissä vaivattomasti hakemassa sitä saakelin ruisleipää." 
OI VOI lapsen korva on vinossa pipon alla, voivoivoivoivoiiii herranen aika kun sille tulee kylmä. "Me taidetaan istua vielä tovi tässä sisällä, eihän sillä ole ulkovaatteitakaan vielä päällä, joten laitetaan toinenkin korva rullalle vaan."
"Ethän sä vaan vie vauvaa sylissä ulos vaunuihin saakka, sehän paleltuu sinne!!!" .... matkaa ulko-ovelta vaunuihin oli n. 1,5m matkaa ja ulkona ei ole, vaikka tekstistä voisi luulla, 30 astetta pakkasta, vaan vettä sataa ja plussakelit. Tässä vaiheessa minulta taisi palaa hermot ja syöksyin vauvan kanssa ulos. 

Isäntä joutui ihan yhtälailla tekemään sitä sun tätä ja kuuntelemaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä tästä talorakennuksesta ja tietokoneista ja rännien putsauksista ja klapikoneista ym. Nappasin miehen mukaan ja lähdettiin kauppaan rentoutumaan. Se taisi olla yksi reissun kohokohista. Toinen oli se, kun kotiovi avautui äsken, kun päästiin takaisin kotiin. Ja kolmas oli se, että minua odotti jääkylmä olut. 

Hienoa. Ajattelin aloittaa blogeilun jostain hyvin jännittävästä ja mielenkiintoisesta tarinasta, mutta tällä hetkellä olen hyvinkin iloinen ja onnellinen siitä, että saan olla kotona rauhassa verhot kiinni. Ei mitenkään jännittävä tarina, mutta sen verran kyllä oli jännä päivä, että olen taas tyytyväinen tähän mökkihöperyyteen. Ainakin täällä tuoksuu pitsa.

 

 

Olipa kerran

Kerran kauan kauan sitten ( jopa 7 vuotta) päätin alkaa kirjoittamaan blogia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, vaikka todellisuudessa tuo nyt ei ole aika eikä mikään. Elämä oli hyvin erilaista silloin, hyvin hyvin erilaista.

Jos olisin päässyt joskus paria hassua kirjoitusta pidemmälle, olisi se blogi ja silloinen elämäni koostunut lähinnä teiniydestä, siihen liittyvästä draamasta ja dokailusta kylillä. Ihan fiksua sinänsä, että en päässyt paria kirjoitusta pidemmälle.

Nykyään elämäni ja meidän elämämme on kaikkea muuta, kun pelkkää dokailua, vaikka draamaa siihen liittyy vieläkin. Siitä nyt ei varmaan pääse koskaan eroon. 

Nykyään elämäni pyörii parisuhteen, taloprojektin ja pienen vauvan ympärillä. Jo pelkästään näistä kolmesta asiasta saisi aikaiseksi aikamoisen sopan, mutta kun siihen lisätään vielä minut ja muut vaikuttavat tekijät, niin sekameteliä löytyy muille jaettavaksi saakka. 

Poikamme syntyi toukokuun 6. kuluvaa vuotta. Hän täyttää siis huikeat ja huimat 6kk ensiviikon tiistaina. Itse tosiaan olen tällä hetkellä 24-vuotias ja avomies 26. Asumme kivasti ja hyvinkin ahtaasti, välillä tuntuu, että vähän liiankin ahtaasti rivitalossa vuokralla, samalla kun taloprojektimme valmistuu. Hitaasti, mutta varmasti. 2,5 vuotta mennyt ja ties miten monta jäljellä..

Jotenkin pojan syntymän jälkeen olen vasta tajunnut, miten iso paikka Internet on, ja miten paljon sieltä löytää tavaraa ja asiaa. Olen siis facebookin keskustelupaljosten, nettikirppiksien (vauvalle tavaraa suoraan kotiovelle=joka äidin unelma), talonrakennuksiin liittyvien sivustojen, ja monen muun hyödyllisen ja turhanpäiväisen sivun lisäksi löytänyt myös tämän ihanien blogien maailman. En häpeile myöntää sitä. Olen jäänyt koukkuun.

Ja siitäpä päädytään tähän hetkeen. Ajattelin jatkaa tätä ihanaa ja inhottavaa maailmaa omalla tavallani. Se, mitä minun päässäni liikkuu, voi olla herkimmille välillä järkyttävääkin luettavaa, mutta miettikääpä mitä se minulle on, kun mää elän tämän päänsisäisen maailmani kanssa ;) Välillä ikävä kyllä, viikon kohokohta on se, kun pikku herra M. teki kolmet kakat ja sekös riemastuttaa, mutta hei, se on minun elämäni. Toivottavasti nautitte matkasta!