Kävelevä talousihme ja työmaailmaan palailua

Hyvää lauantaita!

Minä en ymmärrä, miten ihmeessä joka päivä riittää jotain siivottavaa ja joka paikka tuntuu olevan likainen silti, vaikka kuinka siivoat. Tämä jos jokin on kyllä paha noidankehä. Paha paha paha sellainen. Me asumme vielä asunnossa, mikä on vuokra-asuntojen tapaan kohdeltu ei niin rakastaen. Keittiö on tehty vähän sinne päin ja joka paikassa tuntuu olevan sellaista likaa, mitä ei voi enää saada edes pois. Tarvitsen höyrypesurin! Sen jälkeen saan ainakin mielenrauhan siitä, että olen yrittänyt jynssätä kaikki paikat mahdollisimman hyvin. Kyllä uusissa asunnoissa on se hyvä puoli, että ei tarvitse toisen ihmisen/ihmisten elämisen jälkiä katsella ja elää kauheassa kakkakasassa.

Olen nyt käyttänyt taas joka päivä useamman tunnin siihen aikaa, että toisella kädellä lasta viihdytän ja leikin piilosta ja toisella kädellä yritän sitten nyhtää joka paikkaa, eikä ne edes lähde puhtaaksi. Mää tulen ihan hulluksi täällä. On varmaan korkea aika palata taas työelämään. Edes vähän.

Onneksi olen sen verran epätoivoinen, että kävelin meidän lähikauppaamme tässä yksi päivä ja sanoin, että mää tarviin töitä ja TADAA vähän mutkaa sieltä ja täältä, todistuksia ja haastattelua ja ensi viikolla minä sitten aloitan perehdytyksen siellä. Ensinnäkin pääsen pois täältä likaisista ympyröistä ja toisekseen meidän taloutemme saa ehkä vähän tukea siitä, että käyn silloin tällöin tekemässä jonkun vuoron. Sitten tästä puuttuu vielä se, että kohta pitäisi yhteishaussa hakea opiskelupaikkaa, jos mielin lähteä opiskelemaan tänä syksynä töiden lisäksi.

Sitten se iski... apua, miten mun lapsi pärjää ilman äitiä? Ei tulisi mieleenkään laittaa tuota takiaista mihinkään hoitoon vielä. Isi sitä täällä kotona hoitelee, mutta miten ne pärjäävät? Isin ei ole tarvinnut juuri olla kotona hoitamassa useampaa tuntia lasta. Nooh, ehkä mää en vain ole niin supernainen, että pystyn elättämään perhettä ja hoitamaan itse lasta ja kotia, kaikkia yhtä aikaa. Pakko se on vaan myöntää. Vaikka aika super olenkin...

Tunnen myös yhden supernäidin ja me olemmekin tässä alustavasti suunnitelleet, että äitienpäivän kunniaksi me lähdemme hemmotteluvapaalle vuorokaudeksi johonkin! Tottakai se lysti pitää itse maksaa ja etukäteen sopia varmasti ja jonkinlaiset keskustelut asiasta käytävä, mutta hällä väliä, me ollaan ansaittu se! Ai että.. vuorokausi jossakin hemmottelupaikassa, vähän hierontaa, kasvohoitoa, pitkää suihkua, mukavaa oleilua, kylmiä huurteisiä, jotain syntisen hyvää ja epäterveellistä ruokaa ja kivaa seuraa! Keltainen toukokuu, mikset säää jooo tuuuuuuuuuuuuu... :)))))

 

Voi mikä laskiaissunnuntai

Tiedättekö sen tunteen, kun muutenkin riepoo (jälleen kerran) yksi jos toinenkin asia, ja sitten vielä aivan järkyttävän kauhea hammassärky siihen loppusilaukseksi iski päällensä? Jos ette tiedä, niin olkaapahan onnellisia! Olen juurikin tunkenut suuhuni kaikki särkylääkkeet, mitä meiltä vain sattui löytymään. Veikkaan ettei auta hermosärkyyn, mutta saanpahan ainakin mahan sekaisin. Noh, ehkä se pudottaa edes pari hassua kiloa mun vyötärönseudulta, se olisi kyllä positiivista. Vielä kun ne siirtyisivät vaikka tuohon rintavarustukseen. Se vasta olisikin ripuli!! :D

Niin siis, minähän valvoin viimeyön 2.30 etiäppäin, koska selkääni särki. Sitä TODELLA särki. Mun kolotukset alkaa olemaan enemmänkin 80 -vuotiaan luokkaa. Sitä se lähenevä 25 tietää.. pyörin siis pitkin sänkyä, siirryin sohvalle, kävin ottamassa 5 aamuyöllä särkylääkettä, joka alkoi vaikuttamaan siinä puoli 7. Varttia vaille 7 laitoin simmut kiinni, olo oli niin täydellinen ilman selkäsärkyä ja tattatatatadaaaaaa: äidin pieni duracell heräsi 7. Tämä päivä on ollut siis sitä luokkaa, että tuntuisi siltä, kun olisi 90-vuotias, jolla on vuosisadan pahin krapula ja hammassärky. Ei ehkä siis mikään hehkein päivä tänään.

Olen myös narissut ja kitissyt kaikista ihanista lupauksistani(itselleni) huolimatta enemmän ja vähemmän tänään. Ihme tyyppi. Olen päättänyt olla rantakunnossa seuraavan 10 vuoden aikana, joten puputan lähinnä salaattia ja pienen kikkareen ruokaa siihen kylkeen. Tästä johtuen, toiset kun unelmoi omakotitaloista ja lottovoitoista, minä unelmoin tällä hetkellä kunnon isosta höyryävän kuumasta kebab annoksesta kermapippuri kastikkeella ja isosta lasista kylmää olutta. Onneksi kaapista löytyy, kas kummaa, salaattia ja kylkeen vähän rasvatonta maitoa. Ehkä jos oikein haluan repäistä, voin ottaa lasin kylmää vettä, laittaa sinne pari jääpalaa ja kuvitella, että siinä mulla mojito.

Kuka ihme on keksinyt hyvän ruoan ja MIKSI? Mun elämäni ilo, päivieni onni, aamujeni rakkaus, iltojeni pelastus. Tähän väliin, ennen kuin joku ajattelee, että rakastan ruokaa enemmän kuin lastani, olen vain todella nälkäinen! Olen Nigellan reseptin jälkeen (hyi kauhistus mitä se tryffeliöljy tekee ruoalle) tehnyt vielä riistakäristystä miehelleni ja voin kertoa, että sitä sontaa kyllä ei pitäisi kenenkään syödä. Sehän maistuu ihan, kaverini sanoja lainaten, lehmän paskalle! 

Mutta onpahan tässä nyt jotain positiivistakin kerrottavaa! On muuten ollut perheessä rauha maassa, ainakin anopin osalta siis. Jo ainakin viikon. Hän jatkoi hiihtämistä ja minä jatkoin meidän elämäämme ja siihen loppui! Draamaa, katkeruutta, syvää inhoa ja finito. For now. Mies kävi kyllä meidän rakennustyömaallamme juomassa äitinsä kanssa synttärikahvit, kun anopilla oli syntymäpäivät. Anoppi kutsui hänet sinne synttärikahville. Meidän talollemme. Vain mieheni. Yksinään. Ihmettelen suuresti syytä ;)

Tänään olen yrittänyt olla hyvä avopuoliso

Tattatataaadaaaaaaa! Vähän vaaleata tryffeliöljyä, ripaus mausteita, pari sujuvaa käsien liikettä, vähän eri purkeista sitä ja tätä ja valmista tuli!

Ainakin elokuvissa ja kokkiohjelmissa...

Minussa on hyvinkin paljolti kestämistä avopuolisolta, ainakin nykyään. Siihen kun vielä lisätään se, että puolison äiti vihaa minua vieläkin syvemmin tällä hetkellä, ainakin avoimesti, päätin ilahduttaa miestäni kunnon illallisella. Nigella tekee hyvää ruokaa kädenkäänteessä, helpon näköisesti, joten kyllähän minä siihen pystyn! Ainakin luulen pystyväni ;)

Kävin ostamassa vähän vaaleata tryffeliöljyä, jonka tuoksu on mitä sanoinkuvaamattomin (lue totaalisen hirveä), jonka pitäisi olla tämän illan pastakastikkeen salainen ainesosa. Tämän lisäksi ajattelin paistaa kampasimpukoista herkullisia namipaloja pannulla ja tarjoilla koko komeuden salaatin ja oikeanlaisen viinin kanssa. Noh, salaatin osaan ainakin pilkkoa ja viini maistuu kyllä melkoisen hyvältä näin suunnitteluvaiheessa. Tästä on hyvä aloittaa, ja eikun hommiin! Pitää varmaan juoda lasillinen viintä, että sujuu kokkaus paremmin. Lapsikin nukkuu yöuniaan autuaasti :)

 

Kun lapsi kasvaa

Hyvää huomenta!

Mä olen aina suhtautunut hieman skeptisesti siihen, että lapset heräilee ja unet takkuuntuu muutenkin, kun tulee uusia taitoja, hampaita tai jotain muuta pienen maailmaa mullistavaa, koska meillä on nukuttu aina suhteellisen hyvin. Voin sanoa, että en enää! Meillä edelleenkin nukutaan yöt hyvin, mutta voihan video minkälaisia päiviä täällä suunnalla on. 

Rakas lapsemme ei suostu nukkumaan päivällä, ellei jonkinlaista vippaskonstia keksi. Aamut alkaa yhä aikaisemmin, tänään kello 5, ja päivät on niin touhua täynnä että heikottaa. Koska päivisin ei nukuta, niin on äidin velvollisuus viihdyttää pientä miestä niin, että hänellä on mukavaa. Äiti tanssii, laulaa, hytkyy, pomppii, seisoo päällään, leikkii piilosta, pesee hampaita monta kertaa, koska se on niin hauskaa lapsen mielestä, kutittaa, konttaa, pelästyttelee ja kun ilta tulee, niin on takki jo niin tyhjä, että molemmat kyllä nukahtaa samantien kun pään pistää tyynyyn.

Meillä siis on nyt opittu tämä hieno uusi taito: noustaan seisomaan joka paikassa, kaiken aikaa. Hän yrittää nousta seisomaan jopa keskellä lattiaa ja hermo siinä menee, jos ei pystyssä saa olla. 

Eilen isäntä meni suihkuun. Yleensä lapsi menee siinä vaiheessa kävelytuoliin, koska tykkää katsoa suihkua ja vesileikkejä, muuten alkaa mekastus jos ei pääse. Ajattelin, että isäntä laittaa lapsen tähän tuoliin. Tyytyväisenä söin muroja välipalaksi rauhassa, kun kylpyhuoneesta alkoi kuulumaan naurua ja mekastusta. Ei vitsi nyt joku mättää!
Kun menin katsomaan, siellä oli isi suihkussa ja lapsi räpistelemässä vesilammikossa vaatteet päällä enemmän kuin tyytyväisenä, eikä olisi voinut olla yhtään hauskempaa enää. Kyllä mulla tulee olemaan vielä monet hauskat hetket noiden kahden kanssa vuosien varrella :)

Pitäkööt anoppi tunkkinsa, kun sanoi, että meistä ei koskaan voi tulla onnellisia. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina... ;)

oma pieni apuri

Kirjoittelin pitkästä aikaa tänään pojan vauvakirjaan vähän lisäyksiä. Jotenkin on niin saamaton, että kun alkaa kirjoittamaan sinne, niin sitä tekstiä sitten tulee monen kuukauden ajalta ja muistia pitää kaivella. Siitä vasta tajusin, että meidän poikahan täyttää kohta 9kk! Aika on mennyt todella nopeasti melkein sumussa.

Enää ei edes muista, minkälaista se oli olla ihan pienen avuttoman vastasyntyneen kanssa. Kohta varmaan alan haikailla sitä vastasyntynyttä, sillä meillä on nykyään sellainen Touhu-Petteri täällä, että hitaammat jää jalkoihin. Kirjaimellisesti.

Ipanalla on "rullatuoli", mikä on ollut kova hitti. Sillä hän rullaa menemään ympäri kämppää ja ajaa varpaitten yli surutta. Mitä enemmän saa asioita revittyä matkalla alas tai kaadettua, sen parempi. Tämän lisäksi pojasta on alkanut tulla "apua" esim. siivoamisessa. 

Tänään minä siivosin keittiötä, poika repi pullokassin lattialle ja keittiöpyyhkeet levitti ympäriinsä. Minä ripustin pyykkiä kuivumaan, poika veti pyykkiä pois narulta ja levitteli niitä. Minä siivosin vessaa, poika veti muovipusseja rullasta minkä ikinä käpälistään ehti. Minä imuroin ja pyyhin pölyjä, poika söi pölypalloja. Minä laitoin mainoksia lehtikeräystä odottamaan, poika söi niitä mainoksia. Jokaisesta kulmasta on syöty palanen.

Kyllähän se lapsi on kova "apuri" ja päälle pitää taputtaa itselleen. Samalla tavalla poika on alkanut huijaamaan minua nukkumaanmenon aikana. Minä laitan pojan nukkumaan ja hetken päästä on lakanat rytyssä, tutit heitetty lattialle ja mobile revitty irti. Toinen vaihtoehto on se, että on aivan hiljaista ja kauhea läpsytys vain kuuluu: poika istuu sängyssä pimeässä ja taputtaa omalle fiksuudelleen.

Minä tosiaan jään kakkoseksi tuolle lapselle jo nyt. Mitähän sitten, kun hää tuosta vähän varttuu?

Missähän vaiheessa sitä pitää alkaa salaa lukemaan peruskoulun oppikirjoja uudestaan, että pääsee tekemään "fiksun" vaikutelman lapselle. Minä muistan sen ainakin, että minun äitini tiesi kaiken. Tietää vieläkin. 

Ihme juttuja, mutta meilläpä on hyvä isä!

On se niin helppoa kirjoittaa ja puhua asioista, mitkä on huonosti. Minä valitan nykyään suurimmaksi osaksi asioista, jotka menee päin metsää. Ennen kun musta tulee ainainen kaakattaja, joka ei enää hymyile ikinä, niin pitää sitä kehua meidän isäntääkin välillä.

Omassa isässäni ei juuri ole kehumisen aihetta. Emme pidä yhteyttä kovin ahkerasti. Kuitenkin kun meidän poikamme syntyi, isä perheineen halusi kovasti olla lapsemme elämässä mukana. Olen oppinut vuosien saatossa, että isän sanaan ei kannata luottaa sokeasti. Lapsena luotin siihen vähän liiankin hanakasti ja uskoin kaikki ne lupaukset, mitä isä minulle antoi. Virhe! Onneksi äitini on ollut minulle enemmän kuin isä ja äiti yhteensä aina.

Isä sitten soitti minulle eilen illalla. Olin laittamassa lasta iltapuuhien ja pesujen jälkeen nukkumaan, enkä ehtinyt vastailemaan puhelimeen. Soitin kuitenkin takaisin hänelle, kun olimme sopineet, että niiden perhe hankkii pojallemme kevääksi ulkoilupuvun. Isä oli tuttuun tapaansa räkäkännissä ja haukkui minua ylpeäksi ym. kun en vastaile puhelimeen. Syytä hän ei hyväksynyt, miksen ollut ehtinyt sitä tekemään. 

Puhelua ennen äitipuoleni, joka toimii aina välittäjänä, koska usein isä ei soita minulle, vaan minua pyydetään soittamaan hänelle, laittoi minulle viestiä, että soita isällesi kun hänellä on ihan oikeasti asiaakin. Puhelun jälkeen olin niin tympääntynyt taas tuohon touhuun, että laitoin Mrs. välittäjälle viestiä ettei tarvitse soitella kännipäissään tänne ja haukkua heti alkajaisiksi puhelimessa. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että tuollaiset ihmiset karsin kylmästi M.n elämästä ja meidän elämästämme. Että ei ne anopit aina pelkästään osaa, kyllä se oma isäkin osaa rokata ja lujaa. 

Anoppilasta kuuluu oikeastaan samanlaisia uutisia. Isännän entisen tyttöystävän lapsi oli hoidossa siellä vaihteeksi viime viikonloppuna. Appiukko ei vissiin hirveästi mieti, mitä puhuu minun kuullen, koska hän kuulemma aikoo lähteä ensi kerralla muualle sieltä, kun ko. lapsi tulee sinne hoitoon. Mitä ihmettä? Ei se ole lapsen vika, jos on koti-ikävä tai liikaa hoidossa eri paikoissa ja reagoi niihin asioihin lapsenomaisella tavalla. Riitelyä riitelyä ja hampaiden kiristystä. En siis vie vastaisuudessakaan omaa lastani sinne hoitoon.

Tästä päästään alkuperäiseen aiheeseen: miten minun lapsellani on hyvä isä. Miehet on aina miehiä, niiden ajatuksen kulusta ei tule ikinä kukaan nainen pääsemään jyvälle ja moni asia potuttaa harva se päivä, mutta isän roolista tässä taloudessa ei ole valittamista. Vaikka meidän parisuhteelle kävisi mitä tahansa, niin tiedän, että tuo ihminen tulee olemaan oikeasti isä lapselleen ja haluaa olla mukana kaikessa niin paljon, kun ikinä vain ihminen mahdollisesti kykenee. Milloin hän tarkastaa onko lapsella kylmä sisällä ja tunkee kolmansia sukkia jalkaan hälle, milloin hän laittaa lämpötyynyä päälle ja yrittää saada lasta pysymään siinä. Ihania isällisiä tekoja. Joka päivä. Vaikka ei olisi aikaa olla kotona meidän kanssamme, niin silti päällimmäisenä hänellä on mielessä lapsi ja minä. Vaikka välillä tuntuu, että hän ei ajattele meitä yhtään olemalla pois kotoa paljon, niin meidän takiahan hän sitä tekee. Rakentaa meille tulevaisuutta. Tästä eteenpäin yritän kiittää häntä enemmän ääneen!

Niinhän se menee, että omia vanhempiaan ei voi valita, mutta sen voi valita, minkälainen vanhempi itse on.