Olen tässä tänään naureskellut sitä, että minä voin toimia aamut ja aamupäivät täällä, vaikka silmät suljettuina. Olen kangistunut omiin kaavoihini! Meidän päivärytmi on sen verran vakiintunutta, että voisin tosiaan tehdä nämä vaikka unissani.
Tämähän on sitä äidin työtä, varsinkin äitiyslomalla, 24/7. Tuntuu vain hullulta, että jos nyt repäisen ja muutan päivän touhujani niin menee pasmat ihan sekaisin. Kävin lähikaupassa ostamassa pojalle vähän maitoa tuossa hetki sitten ja jo se meinasi sekoittaa pakkaa, koska se ei kuulu tähän aikatauluun yhtään! Pitäisiköhän sitä vähän yrittää kehittää jotain muutakin elämää? Meneekö se silleen, että jos olet pääasiassa kotona, niin pikkuhiljaa siitä kodista todella tulee sinulle se työmaa. Vähän pitää sieltä ja täältä nyysiä koko ajan, vaikka todellisuudessa siihen nyt ei välttämättä ole ihan joka hetki tarvetta. ÄitiysLOMAKSIhan tätä ei nyt voi mitenkään päin kyllä sanoa. Kyllä tästä on lomailu kaukana.
Minulle on alkanut pikkuhiljaa hiipimään sellainen pieni pelko persiiseen, mitä tästä tulee, kun pitäisi lähteä takaisin työelämään. Elämä on niin "hyvin" lumpsahtanut tähän rutiiniin ja arkeen, että sitten se pakka vasta sekaisin on.
Puhuttiin juuri yksi ilta miehen kanssa siitä, että hänestä on epäreilua, jos esim. mies on töissä 8h päivässä ja kun tulee kotiin, saa samantien lapsen syliin ja "työt" jatkuu kotona sitten. Itse kun menen tästä töihin, niin tiedän tasan tarkkaan, että aamulla ennen töihin lähtöä on herättävä niin aikaisin, että ehdin tehdä kaiken tarvittavan ja hoitaa lapsen aamutoimet ja iltapäivällä/illalla kun tulee töistä, niin sama ruljanssi on edessä. Kyllä ne työpäivät jatkuu silloinkin koko päivän. Jos siihen päälle otetaan tämä minuun pinttynyt kotiarki ja kodista huolehtiminen päälle, niin taitaa päivät mennä sellaisessa sumussa, että ei taida ihan kahvi enää auttaa. Miten työmaailmaan lähteminen oikein sujuu? Pitäisiköhän alkaa vähän treenaamaan jo sitä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti