Normaalia arkea, vai onko?

Yleensä meidän päivät kuluvat aikalailla samalla kaavalla. Uskon, että monen muunkin ihmisen arki kulkee melko samaa kaavaa. Meillä arkena puolisolla on työt ja esikoisella koulut, jotka rytmittävät päivää. Pikkuisella taas tarve levon, leikin ja evästyksen rytmittelylle. Illat ja viikonloput pyritään siltikin ulkoilemaan, syömään hyvin ja ainakin aloittamaan projekteja. Projektien loppuunvieminen voi olla jotain ihan muuta. 😎 

Elämä on painottunut hyvin paljon kotiin ja kotoiluun. Välillä se tuntuu kuristavan kovasti jostain rinta-alasta, mutta itseasiassa kun katselin viimeisen kahden viikon ajan ottamiani kuvia, tuli minulle aika lämmin ja hyvä olo juuri näillä eväillä. Kaikille niille, joilla kotona oleilu elämäntilanteesta, työttömyydestä, äitiydestä/isyydestä, sairaudesta tai muusta sinulle kuuluvasta syystä johtuen tuottaa välillä ahdistuneisuutta: I feel you. Toivottavasti näistä kuvista tulee sullekin vähän iloa sun päivääsi. 

Hän ajaa lehtiä? 👀

Tänä syksynä ollaan saatu kyllä nauttia upeasta ruskasta täällä Etelä-Suomessa. Myös kesä oli poikkeuksellisen upea. 

Kotoilu ei ole tuntunut sään ja vuodenaikojen vaihteluiden puolesta ollenkaan hullummalta, kun sitä pysähtyy ihailemaan aika ajoin.

Tehtiin taaperon kanssa muistoksi taulu. Jos nyt vähän haalenee värit ajan kanssa ja lehdet irtoilee, niin eihän se haittaa.. niinhän se tapahtuu luonnossakin. ❤

Vielä yksi kuva pyöräretkeltä koivuista juhla-asuissaan.

Jotta meidän elämä ei nyt vaikuttaisi siltä, että tehdään pelkkiä pyöräretkiä ja askarrellaan, niin voin luvata, että normaali arki näyttää aikalailla tältä:

Heti kun saa yhden nurkan siivottua, niin toinen pursuaa tavaraa, leluja, ruoantähteitä, hiekkaa, lehtiä tai jotain mitä ei pysty tunnistamaan. Onneksi pienempi lapsista on vielä innokas apuri ja siivooja, vaikka isompi osoittaa selkeästi mielipiteensä siisteydestä. Eikä yleensä äitiä miellyttävällä lopputuloksella. Realiteetit kunniaan vai mitä? 👍 Turhaan sitä alkaa kaunistelemaan arkea ja kehitysvaiheita.💀

Löysimme viikko sitten ihanan vanhan puusohvan tuntemattomalta aikakaudelta. Siitä tulee täydellinen ensisänky taaperolle, mutta puusohvaa joutuu vielä vähän entisöimään. Tämä on yksi niistä projekteista, joka on aloitettu, mutta toistaiseksi vielä kesken. Puusohva komeilee keskellä ruokailuhuonetta puoliksi käsiteltynä Osmon Eebenpuulla, joka käryää ympäri taloa. 

Ehkä ensi kirjoitukseen mennessä projekti on valmis. Ehkä ei. Pidetään sut jännityksessä.

Tässä vielä lopuksi kuva löydöstä  ❤

Yksinäisyyttä, haaveita ja loppukesän kuvasarjoja

Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, niin sydämeni on täysin maalla, luonnossa ja omavaraisessa elämässä. En millään malttaisi odottaa, että pääsen traktorin kanssa möyhentämään isoa isoa iiiisoa kasvimaata, keräämään marjoja pihapiirin pensaista, työntämään selkä väärällään satoja kiloja omenoita kottikärryillä mehustamoon, kokeilemaan omatekoista siideriä, viljelemään kenties kauraa oman perheen tarpeisiin, silittelemään kanasia, rapsuttelemaan hiirikissaa, poimimaan villiyrttejä ja ennen kaikkea saunomaan, uimaan, samoilemaan metsässä ja nauttimaan kahvia kuunnellen luonnon ääniä perheen kanssa. 

Odotan, että pääsen opettamaan lapsille mistä ruokaa tulee, miten sitä kasvatetaan ja säilötään, mitä kaikkea luonnosta löytyy ja miten omavaraista elämää voidaan nykypäivänäkin vielä elää.

Nyt jos laitan silmät kiinni unelmoidakseni, kuuluu tuvan käkikellon tikityksen lisäksi ilmanvaihtokoneen huminaa, naapurin sirkkeliä, hälytysajoneuvojen ulinaa ja naapuriston pihatyömaan ääniä, kun kaivurit siellä ahertaa hommissaan. Hyvin äkkiä voikin siirtyä vaikka kotitöiden pariin, kun ei hälinältä kuule edes omia haaveitaan.

En tiedä onko se tämä pandemia-aika, vanhempainvapaa taaperon kanssa, isomman lapsen jatkuvan tuen tarve, ikääntyvä mieli ja keho vai mikä, mutta tunnen olevani enemmän kuin yksinäinen täällä kaiken tohinan keskellä ja palveluiden lähellä. Ympärillä on paljon erilaista elämää ja ihmisiä, mutta ei meitä varten. Olen huomannut, että kaikki kaverit ovat jääneet pois elämästä jo pitkän aikaa sitten, vaikka välimatka olisi muutamia kilometrejä eikä satoja. En edes muista, milloin joku olisi kysynyt minulta kuulumisiani. Päivät alkavat, kulkevat ja loppuvat lähes samalla kaavalla. 

Elämän on pakko olla muutakin, kuin tämä. Elämässä on pakko olla muutakin, kuin jokapäiväinen näännyttävä työ, arki, velvollisuudet ja oravan pyörässä selviytyminen. Toki haluan korostaa sitä, että rakastan perhettäni ja olemme onnekkaita, kun omistamme oman talon ja voin olla kotona vielä pienemmän kanssa hetken. 

Lähinnä puhun tässä yleisistä velvollisuuksista ja tyytymisestä asioihin sellaisina, kuin ne ovat, vaikka se ei motivoi tai tuota mielihyvää ja mieli haaveilee jotain muuta joka päivä. Elämä on kuitenkin kovin lyhyt loppujen lopuksi. 

Senpä vuoksi haaveilen omavaraisesta elämästä, tutkin myytäviä maatiloja ja yritän ottaa kaiken irti myös tästä nykyisestä elämästä, mutta välillä se on vaikeaa. Onneksi on puoliso, joka pitää huolta ja vie pois arkirutiineista aina vain, kuin mahdollista. Nykyhetkessä olen yrittänyt lisätä meille omavaraisuutta, luonnon antimia ja terveellisiä elämäntapoja olemassa olevilla keinoilla. Kuvissa näkyy meidän elo- ja syyskuun touhuja, jotka tuottavat minulle iloa. 💛