Yksinäisyyttä, haaveita ja loppukesän kuvasarjoja

Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, niin sydämeni on täysin maalla, luonnossa ja omavaraisessa elämässä. En millään malttaisi odottaa, että pääsen traktorin kanssa möyhentämään isoa isoa iiiisoa kasvimaata, keräämään marjoja pihapiirin pensaista, työntämään selkä väärällään satoja kiloja omenoita kottikärryillä mehustamoon, kokeilemaan omatekoista siideriä, viljelemään kenties kauraa oman perheen tarpeisiin, silittelemään kanasia, rapsuttelemaan hiirikissaa, poimimaan villiyrttejä ja ennen kaikkea saunomaan, uimaan, samoilemaan metsässä ja nauttimaan kahvia kuunnellen luonnon ääniä perheen kanssa. 

Odotan, että pääsen opettamaan lapsille mistä ruokaa tulee, miten sitä kasvatetaan ja säilötään, mitä kaikkea luonnosta löytyy ja miten omavaraista elämää voidaan nykypäivänäkin vielä elää.

Nyt jos laitan silmät kiinni unelmoidakseni, kuuluu tuvan käkikellon tikityksen lisäksi ilmanvaihtokoneen huminaa, naapurin sirkkeliä, hälytysajoneuvojen ulinaa ja naapuriston pihatyömaan ääniä, kun kaivurit siellä ahertaa hommissaan. Hyvin äkkiä voikin siirtyä vaikka kotitöiden pariin, kun ei hälinältä kuule edes omia haaveitaan.

En tiedä onko se tämä pandemia-aika, vanhempainvapaa taaperon kanssa, isomman lapsen jatkuvan tuen tarve, ikääntyvä mieli ja keho vai mikä, mutta tunnen olevani enemmän kuin yksinäinen täällä kaiken tohinan keskellä ja palveluiden lähellä. Ympärillä on paljon erilaista elämää ja ihmisiä, mutta ei meitä varten. Olen huomannut, että kaikki kaverit ovat jääneet pois elämästä jo pitkän aikaa sitten, vaikka välimatka olisi muutamia kilometrejä eikä satoja. En edes muista, milloin joku olisi kysynyt minulta kuulumisiani. Päivät alkavat, kulkevat ja loppuvat lähes samalla kaavalla. 

Elämän on pakko olla muutakin, kuin tämä. Elämässä on pakko olla muutakin, kuin jokapäiväinen näännyttävä työ, arki, velvollisuudet ja oravan pyörässä selviytyminen. Toki haluan korostaa sitä, että rakastan perhettäni ja olemme onnekkaita, kun omistamme oman talon ja voin olla kotona vielä pienemmän kanssa hetken. 

Lähinnä puhun tässä yleisistä velvollisuuksista ja tyytymisestä asioihin sellaisina, kuin ne ovat, vaikka se ei motivoi tai tuota mielihyvää ja mieli haaveilee jotain muuta joka päivä. Elämä on kuitenkin kovin lyhyt loppujen lopuksi. 

Senpä vuoksi haaveilen omavaraisesta elämästä, tutkin myytäviä maatiloja ja yritän ottaa kaiken irti myös tästä nykyisestä elämästä, mutta välillä se on vaikeaa. Onneksi on puoliso, joka pitää huolta ja vie pois arkirutiineista aina vain, kuin mahdollista. Nykyhetkessä olen yrittänyt lisätä meille omavaraisuutta, luonnon antimia ja terveellisiä elämäntapoja olemassa olevilla keinoilla. Kuvissa näkyy meidän elo- ja syyskuun touhuja, jotka tuottavat minulle iloa. 💛 

Hei vain kaikille pitkän tauon jälkeen! Lue noin 8 vuoden tauon jälkeen... hupsista.

Tämähän sujuu hyvin. Aloitin blogikirjoittamisen uudelleen toiselle blogialustalle, kunnes tajusin, että vuosia ja vuosia sitten olen aloittanut tämän blogin. Uusi alusta ei ollutkaan kovin kummoinen, joten kopioidaan tänne viimeisin blogipostaus sieltä ja jatketaan matkaa täällä. 😁 Tässä siis edellinen postaus ja meidän nykyinen asumismuotomme, johon viittaan esittelytekstissä, eli meidän rakennusprojektimme. Tämä projektihan kesti loppujen lopuksi noin 8 vuotta, ennen kuin pääsimme muuttamaan.

Kirjoitelmien laatu, sisältö tai niiden puute voivat matkan alussa olla häiritseviä, mutta tässähän sitä vasta opetellaan. Mieheni oli eilen innostunut, kun kerroin vihdoin saaneeni blogin aloitetuksi. Hän on katsonut niin ikään sen lähemmäs 10 vuotta tätä aloittamisen tuskaa. Naureskelin itsekseni äsken, kun luin luonnoksia, joita olen kirjoitellut esikoisen ollessa pieni. Pakko sanoa, että olen kirjoittanut melkoisen hyvää tekstiä. Harmi vain, etten koskaan ole julkaissut niitä. Ainakin yksi asia ei ole muuttunut näiden vuosien jälkeen; olen taas ollut lapsen kanssa kotona kaksi vuotta. Meidän iso M sai pikkuveljen reilu 2 vuotta sitten ja pieni M ja minä olemme olleet kotona vanhempainvapaalla. Erona toki se, että tämä isompi M on nyt 3 lk koulussa ja uhmaa ei tuota vain yksi lapsi vaan kaksi. Sirkuselämä tuplaantui kertaheitolla. Pienempi on kyllä todellisuudessa aika kiltti tapaus.

Viime aikoina olen tehnyt näennäistä tutkimusta sohvalla viltin alta siitä, miten ihmiset muualla maailmassa, etenkin pohjoisemmalla pallonpuoliskolla elävät. Tai ne ihmiset, jotka ovat valmiita näyttämään elämänsä muulle maailmalle somen voimin. En ole kiinnostunut ihan kaikkien elämästä ja elämäntavoista, mutta tietynlainen elämäntapa luonnon helmassa omavaraisena, onnellisena ja jalat maassa kiehtovat. Tämä on entisestään herättänyt minussa semmoisen olon ja haaveen, että tarvitsen tilaa. Tarvitsen paikan, johon lähteä täältä kaupungin laitamilta. Paikan, jossa voin antaa tilaa luonnonrauhalle ja itselleni. Ikävä kyllä oma ja varmasti myös monen muun Facebook feedi on täynnä vähän väliä nurinaa siitä, kun on liian kuuma, liian kuivaa, liian sateista, liikaa lunta, liian vähän lunta ja kylmä.

Meillä on kaunis luonto ja neljä upeaa vuodenaikaa, jotka jokainen ovat ainutlaatuisia. Sen hyväksyminen olisi paljon helpompaa. Ainahan voin jättää tietenkin lukematta tällaiset postaukset, sillä yksi todella tärkeä asia, minkä jokaisen meistä tulisi tehdä on itseä kuormittavien tekijöiden vähentäminen tai muuttaminen omassa elämässä. Oli kyse sitten ihmisistä tai lähinnä myrkyllisistä ihmissuhteista tai sosiaalisista verkostoista, kuormittavasta työstä, arjen askareista tai vaikka toimimattomasta imurista sillä kyllä, jos pitää siivota imurilla, joka ei toimi, on tämä mieltä ylentävä kotityö entistä kuormittavampaa. Ja ei, en suosittele kaikkia ihmisiä irtisanoutumaan työpaikastaan ilman tietoa tulevasta.

Tämä unelmien syrjäpaikka on minulle tärkeä tavoite, jonka haluan jakaa perheeni kanssa, mutta uskoakseni mieheni vielä toistaiseksi ainakin haluaisi ennemmin täysihoidon loisteliaassa honkalinnassa, kuin rämpiä pitkin metsiä etsimässä villiyrttejä ja halailemassa puita minun kanssani. Onneksi on aina olemassa se mahdollisuus (jos palaan töihin), että voimme hankkia maata ja mökin jostain luonnon helmasta. Tällöin meillä on tämä loistelias 100-vuotias hirsitalovanhus kaupunginlaitamilla, mistä pääsee sähköpotkulaudalla kaupungille kahville, mutta myös se paikka, jossa voi juoda sen kahvin järven rannalla nokipannusta, katsella öistä tähtitaivasta ja kuunnella luonnon hiljaisuutta.

Toistaiseksi joudun tyytymään joogan harjoitteluun ja tutkimustietoon luonnosta saatavista voimista yrttien, haudukkeiden ja marjojen maailmasta. Jos laitatte silmät kiinni, niin voitte kuvitella kuvassa olevan luonnon helmasta kerättyjä yrttejä. Todellisuudessa ne ovat meidän pihassa kasvatettuja yrttejä, joista jäljellä olevia kuivatan omaksi yrittimausteseokseksi.

Mikä sinun stressitasosi tällä hetkellä on ja miten käsittelet sitä? Mistä sinä haaveilet?

Muistathan pysähtyä tähän hetkeen välillä ja hengittää syvään.

Palataan asiaan seuraavalla kerralla!