oma pieni apuri

Kirjoittelin pitkästä aikaa tänään pojan vauvakirjaan vähän lisäyksiä. Jotenkin on niin saamaton, että kun alkaa kirjoittamaan sinne, niin sitä tekstiä sitten tulee monen kuukauden ajalta ja muistia pitää kaivella. Siitä vasta tajusin, että meidän poikahan täyttää kohta 9kk! Aika on mennyt todella nopeasti melkein sumussa.

Enää ei edes muista, minkälaista se oli olla ihan pienen avuttoman vastasyntyneen kanssa. Kohta varmaan alan haikailla sitä vastasyntynyttä, sillä meillä on nykyään sellainen Touhu-Petteri täällä, että hitaammat jää jalkoihin. Kirjaimellisesti.

Ipanalla on "rullatuoli", mikä on ollut kova hitti. Sillä hän rullaa menemään ympäri kämppää ja ajaa varpaitten yli surutta. Mitä enemmän saa asioita revittyä matkalla alas tai kaadettua, sen parempi. Tämän lisäksi pojasta on alkanut tulla "apua" esim. siivoamisessa. 

Tänään minä siivosin keittiötä, poika repi pullokassin lattialle ja keittiöpyyhkeet levitti ympäriinsä. Minä ripustin pyykkiä kuivumaan, poika veti pyykkiä pois narulta ja levitteli niitä. Minä siivosin vessaa, poika veti muovipusseja rullasta minkä ikinä käpälistään ehti. Minä imuroin ja pyyhin pölyjä, poika söi pölypalloja. Minä laitoin mainoksia lehtikeräystä odottamaan, poika söi niitä mainoksia. Jokaisesta kulmasta on syöty palanen.

Kyllähän se lapsi on kova "apuri" ja päälle pitää taputtaa itselleen. Samalla tavalla poika on alkanut huijaamaan minua nukkumaanmenon aikana. Minä laitan pojan nukkumaan ja hetken päästä on lakanat rytyssä, tutit heitetty lattialle ja mobile revitty irti. Toinen vaihtoehto on se, että on aivan hiljaista ja kauhea läpsytys vain kuuluu: poika istuu sängyssä pimeässä ja taputtaa omalle fiksuudelleen.

Minä tosiaan jään kakkoseksi tuolle lapselle jo nyt. Mitähän sitten, kun hää tuosta vähän varttuu?

Missähän vaiheessa sitä pitää alkaa salaa lukemaan peruskoulun oppikirjoja uudestaan, että pääsee tekemään "fiksun" vaikutelman lapselle. Minä muistan sen ainakin, että minun äitini tiesi kaiken. Tietää vieläkin. 

Ihme juttuja, mutta meilläpä on hyvä isä!

On se niin helppoa kirjoittaa ja puhua asioista, mitkä on huonosti. Minä valitan nykyään suurimmaksi osaksi asioista, jotka menee päin metsää. Ennen kun musta tulee ainainen kaakattaja, joka ei enää hymyile ikinä, niin pitää sitä kehua meidän isäntääkin välillä.

Omassa isässäni ei juuri ole kehumisen aihetta. Emme pidä yhteyttä kovin ahkerasti. Kuitenkin kun meidän poikamme syntyi, isä perheineen halusi kovasti olla lapsemme elämässä mukana. Olen oppinut vuosien saatossa, että isän sanaan ei kannata luottaa sokeasti. Lapsena luotin siihen vähän liiankin hanakasti ja uskoin kaikki ne lupaukset, mitä isä minulle antoi. Virhe! Onneksi äitini on ollut minulle enemmän kuin isä ja äiti yhteensä aina.

Isä sitten soitti minulle eilen illalla. Olin laittamassa lasta iltapuuhien ja pesujen jälkeen nukkumaan, enkä ehtinyt vastailemaan puhelimeen. Soitin kuitenkin takaisin hänelle, kun olimme sopineet, että niiden perhe hankkii pojallemme kevääksi ulkoilupuvun. Isä oli tuttuun tapaansa räkäkännissä ja haukkui minua ylpeäksi ym. kun en vastaile puhelimeen. Syytä hän ei hyväksynyt, miksen ollut ehtinyt sitä tekemään. 

Puhelua ennen äitipuoleni, joka toimii aina välittäjänä, koska usein isä ei soita minulle, vaan minua pyydetään soittamaan hänelle, laittoi minulle viestiä, että soita isällesi kun hänellä on ihan oikeasti asiaakin. Puhelun jälkeen olin niin tympääntynyt taas tuohon touhuun, että laitoin Mrs. välittäjälle viestiä ettei tarvitse soitella kännipäissään tänne ja haukkua heti alkajaisiksi puhelimessa. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että tuollaiset ihmiset karsin kylmästi M.n elämästä ja meidän elämästämme. Että ei ne anopit aina pelkästään osaa, kyllä se oma isäkin osaa rokata ja lujaa. 

Anoppilasta kuuluu oikeastaan samanlaisia uutisia. Isännän entisen tyttöystävän lapsi oli hoidossa siellä vaihteeksi viime viikonloppuna. Appiukko ei vissiin hirveästi mieti, mitä puhuu minun kuullen, koska hän kuulemma aikoo lähteä ensi kerralla muualle sieltä, kun ko. lapsi tulee sinne hoitoon. Mitä ihmettä? Ei se ole lapsen vika, jos on koti-ikävä tai liikaa hoidossa eri paikoissa ja reagoi niihin asioihin lapsenomaisella tavalla. Riitelyä riitelyä ja hampaiden kiristystä. En siis vie vastaisuudessakaan omaa lastani sinne hoitoon.

Tästä päästään alkuperäiseen aiheeseen: miten minun lapsellani on hyvä isä. Miehet on aina miehiä, niiden ajatuksen kulusta ei tule ikinä kukaan nainen pääsemään jyvälle ja moni asia potuttaa harva se päivä, mutta isän roolista tässä taloudessa ei ole valittamista. Vaikka meidän parisuhteelle kävisi mitä tahansa, niin tiedän, että tuo ihminen tulee olemaan oikeasti isä lapselleen ja haluaa olla mukana kaikessa niin paljon, kun ikinä vain ihminen mahdollisesti kykenee. Milloin hän tarkastaa onko lapsella kylmä sisällä ja tunkee kolmansia sukkia jalkaan hälle, milloin hän laittaa lämpötyynyä päälle ja yrittää saada lasta pysymään siinä. Ihania isällisiä tekoja. Joka päivä. Vaikka ei olisi aikaa olla kotona meidän kanssamme, niin silti päällimmäisenä hänellä on mielessä lapsi ja minä. Vaikka välillä tuntuu, että hän ei ajattele meitä yhtään olemalla pois kotoa paljon, niin meidän takiahan hän sitä tekee. Rakentaa meille tulevaisuutta. Tästä eteenpäin yritän kiittää häntä enemmän ääneen!

Niinhän se menee, että omia vanhempiaan ei voi valita, mutta sen voi valita, minkälainen vanhempi itse on.